”Me mentiin sinne ja vapistiin vaan”

Tanssilava on suomalaisessa kesäillan maisemassa ilmenevä erikoispiirre, kansallinen maisemaelementti yhdistettynä haitarilla soitettujen melankolisten tangojen äänimaisemaan, joissa tietoisuus pohjoisen kesän lyhyydestä on usein läsnä.

Mielestäni tämän paremmin ei suomalaisten kesälavojen olemusta voi kiteyttää. Luonnehdinnan takana on opiskelutoverini Marja Tuohimaa, jonka tanssilavamuistoja käsittelevään sykähdyttävään pro gradu -tutkielmaan kehotan kaikkia aiheesta kiinnostuneita tutustumaan. Tästä linkistä pääset Marjan graduun.

Marjan keräämien riemukkaiden muistojen innoittamana aloin valmistella Tarinoita Somerolta -kurssin toista tapaamista, jossa aiheena olivat tanssilavat. Kohtasin kuitenkin saman pulman kuin Marja turkulaista tanssilavakulttuuria kartoittaessaan: tuntui hämmästyttävältä, että Somero – tanssijan satumaa ja paratiisi – on 1900-luvun aikana ollut tulvillaan tanssipaikkoja, mutta yhtäkään niistä ei ole aiheen ansaitsemalla syvällisyydellä tutkittu. Kuinka monella somerolaisella olisikaan muistoja Ämyrillä juhannuksena 1953 radioidusta suorasta lähetyksestä, jossa konsertoi Olavi Virta? Puhumattakaan Esakalliolla avajaisvuotenaan 1965 järjestetyistä juhannusjuhlista, joissa pyörähteli ennätykselliset 4000 tanssijaa? Entäpä tarinat esimerkiksi Kertunsalosta? Niitä ei ole meille pian monikaan enää kertomassa.

Rautela, Kertunsalon saari 1940-luvulla. Saaressa sijaitsi tanssilava, minkä takia rakennettiin silta.
Nykyisin saari kuuluu yksityiselle. Kuva: Somero-Seura. Lahjoittaja: Lahja Aukio.

Lukuvinkkinä mainittakoon, että kulttuuritoimittaja Veli-Matti Henttosen mielenkiintoisesta historiikista Malja musiikille (2000) löytyy muutamia ilahduttavia yksityiskohtia Someron tanssielämästä, vaikka teos käsitteleekin pääasiassa salolaisen tanssi- ja viihdemusiikin historiaa. Tiesitkö esimerkiksi, että Esakallion suurbingossa syyskuussa 1971 oli päävoittoina kaksi kappaletta Fiat 600 -autoja tai kaksi 7000 markan ostoskorttia? Tai että Unto Mononen yhtyeineen vieraili Kuusjoen Keitaalla kolmeen kertaan kesällä 1958? Nyt halusin kuitenkin syventyä somerolaiseen tanssikulttuuriin kurssilaisteni kokemusten kautta.

Jotain tanssilavojen yleisyydestä nuorison ajanviettopaikkoina erityisesti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kertoo se, että jokaisella yhdeksästä 63–86-vuotiaasta kurssilaisestani oli muistoja tanssipaikoista. Vaikka tanssijalka ei olisi vipattanutkaan, saattoi silti päätyä lavalle: ”Mää en oo tanssitaitonen enkä edes marssitaitonen […]. Kyl mää tansseiskin olen käyny […] ku mul oli se Trabant-auto silloin kuusketluvun alus, niin mää kelpasin kyytimieheks.” Jos autokyytiä ei ollut saatavilla, kulkivat tanssihaluiset Rautelaan ja Havuharjulle jalkaisin. Ennen 1950-lukua nuorison kyyditsi Kertunsaloon bussi, joka oli muistikuvien mukaan aina tupaten täynnä innokkaita tanssijoita.

Tanssijoita tiettävästi Havuharjun lavalla 1938. Kuva: Somero-Seura.

Varsinkin nuorilla tytöillä oli kurssilaisteni kertoman mukaan kova halu tanssimaan: hameet tärkättiin jopilla tai perunajauholla ja kyllä ne kestivät, minulle vakuutettiin. Valmistautumiseen liittyi odotusta ja jännitystä. Etukäteen mietittiin, keitä tuttuja paikalle mahtaisi saapua, olisiko heidän joukossaan se erityinen: ”Hakkeeks se mua nyt sit tanssimaan vai eikö se hae vai eiks se mua nyt enää muistakkaa…?” Omien sanojensa mukaan kurssilaiset menivät tanssipaikoille kuin pystymetsästä: ”Et me mentiin sinne ja vapistiin vaan, et miten me siellä perässä. Et kyllähän siitä oppi kyllä, et ei siinä mitään. Mut nykyään käydään niitä kursseja.” Monille tanssilavat olivatkin ensimmäisiä paikkoja, joissa tehtiin lähempää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Aikansa kun oli tutustuttu, saattoipa nuorukaiselle käydä näinkin: ”Anja vei mun autoon ja sitten sano, että mitä nyt tehdään sitte, että nyt pussataan. Mä oon kato tämmöseen kouluun joutunu.”

Kuten Marja Tuohimaa opinnäytetyössään toteaa, tanssilava keskellä Suomen kesäistä maisemaa parinhakurituaaleineen on erityislaatuinen kulttuurinen ilmiö, joka synnyttää nostalgisia muistoja: ”Ujostutti kaauhiast. Mää muistan kun tota Reijo pokkas minuu, mun pikkusisko pökkäs minnuu et sinnuu se hakkee.” Vaikka muisteluryhmäläiset eivät tunnustaneetkaan menneensä tanssilavoille varsinaisesti parinhakumielessä, mainittiin tapahtuman sosiaalinen ulottuvuus tanssiliikunnan tuottaman ilon ohella yhtenä syynä lavojen suosioon:

Sul on ympäristö valmiina siin jo, siinä ei oo yksin. Se on semmonen, mikä on vähän vaikeempi jäsentää, et mikä osuus sillä sitten on. En mä oikeen ihan ajattele, et elämänkumppanin etsimist varte se on, mut kyllä siellä romansseja syntyy niitäki.

Tanssilavojen ja rakkaustarinoiden tiiviistä yhteydestä todisteena olkoon, että kolme yhdeksästä kurssilaisestamme on löytänyt puolisonsa juuri tanssilavalta. Yksi heistä on 86-vuotias nainen, jonka muistikuvat ensitapaamisesta ovat kirkkaat:

Mul oli semmonen vakiokaveri sielt samalt suunnalt, mis mun äiti asu ja […] jonku kerran se oli siin saatellu muu, mut ei ollu mittää pidempää tuttavuut. Ja se tuli hakemaa yht aikaa kun sit tuli toinen poika […] ja mä en tienny yhtään itte et kun niit tuli kaks […]. Ne toiset likat selvitti mulle, et toi tuli ensin ja lykkäsivät mun sen vieraan miehen kans tanssimaan. […] Juu ja se oliki mun tuleva miehen sit.

Kurssilaiset muistelivat lämmöllä myös Häntälän kylässä Teeriharjun lavalla 1980 esitettyä Vilma-oopperaa.
Kuva: Somero-Seura. Lahjoittaja: Lahja Aukio.

Romanttisten kesäiltojen vaihtuessa syksyn pimeneviin ehtoisiin lavat hiljenivät suuria kansanjoukkoja liikuttaneista tahdeista. Elokuussa tanssittiin vielä tunnelmallisissa latotansseissa, mutta ei somerolaisten tanssi-innostus viilentynyt talvipakkasillakaan. Tällöin tanssin näyttämöinä toimivat paikalliset seurantalot, kuten Sylvänä, Valola, Lehtilä ja Toukola sekä työväentalot, joita sijaitsi mm. Paltassa, Pitkäjärvellä ja Somerniemellä.  Vanhemmat olivat tarkkoja siitä, missä heidän jälkikasvunsa vietti aikaansa – ja tämän tiesivät myös nuoret, joita kielletyt paikat luonnollisesti kiehtoivat. Jos sattumalta eksyttiin vastakkaista aatesuuntausta edustavalle talolle, siitä ei hiiskahdettu sanallakaan kotona.

Omat keinonsa muiden paikallisten nuorten tapaamiseen olivat löytäneet muistelijoiden vanhemmatkin omassa nuoruudessaan. Ryhmäläisemme tiesivät Somerolta useita paikkoja, joissa 1900-luvun alun nuoriso kävi karkeloimassa piiritanssia. Nuorison kohtaamispaikoiksi valikoituivat esimerkiksi kylien sillat ja mäet. Muistipa eräs kuulleensa Keltanummentiellä sijainneesta kyläkeinusta, josta on jäänyt jälkipolville muistoksi vain Keinumäki-merkintä vanhoissa kartoissa. Jälleen yksi aihepiiri, jossa riittäisi tutkijoille ammennettavaa. Mutta se olisikin sitten jo toinen tarina.

Onko Sinulla muistoja Someron tanssipaikoista? Kertoivatko vanhempasi tarinoita piirileikeistä? Onko vierelläsi joku, jonka kanssa rakkaus roihahti tanssin pyörteissä ja matkaa jatkettiin yhteen tahtiin? Tai oletko sattumalta toinen Fiat 600:n onnellisista voittajista? Ilmianna itsesi ja jätä viesti kommenttikenttään!